Nimittäin Tuomioja, sai minut aktivoitumaan taas blogaamisen suhteen. Tyttärelle kirjoittelut jäivät harvaksi, kun prinsessaa näkee onneksi joka päivä ja jutustellakin saa sydämensä kyllyydestä. Jonkinlainen kirje kai tämäkin on, koskettelee aihepiiriä lapsen uskontokasvatus. Ajankohtaista monessakin mielessä.
Aluksi lainaus Erkiltä, Skepsis ry:n 20-vee huppaloista (lähde):
“Kuten Dawkins on todennut, jotain kammottavaa on siinä, että uutisissa voidaan puhua katolisista, protestanttisista tai islamilaisista lapsista ikään kuin heillä olisi olemassa jokin etukäteen annettu uskomus, jota pitää varjella ja kunnioittaa. Heitä, joilla ei vielä ole olemassa edellytyksiä tehdä omia ratkaisujaan, pitäisi varjella uskontojen tai uskomusten pakkosyötöltä.”
Vaikka tekisi mieleni kirjoittaa muutama sana siitä miten uskottava hahmo Dawkins on viimeaikaisten kirjoitustensa (mm. The God Delusion) perusteella ja miten hämmentävää on että mies on saavuttanut keskustelunohituksellaan moisen Alfa-statuksen vakaumuksekkaiden ateistien keskuudessa, pureudun nyt tähän nykyateismin ylipapin ajatukseen jonka opetuslapsi Erkki lehtien uutisoinnin kautta välitti suurelle kotimaiselle yleisölle.
Lainaus sisältää seuraavan lähtökohdan:
- Lapsi on oletusarvoisesti uskonnoton
Ja seuraavat väitteet (joita ei perustella):
- Lapsen uskontokasvatus on “pakkosyöttöä”
- Lapsi ei osaa omaehtoisesti ajatella tai käsitellä mitään sellaista mitä nykytiede kutsuu yliluonnolliseksi
Ihmiskunnan väestöstä huikea enemmistö on jollain tapaa uskonnollista. Jo se yksin on mielestäni sellainen argumentti joka asettaa koko Dawkinsin liibalaaban aikamoisen todistustaakan alle. Ateismin historia on lyhyt, se on ollut hyvälläkin tahdolla ajateltuna nykymuodossaan olemassa vain pari sataa vuotta. Mutta unohdetaan tämä, sanotaan vaikka ettei sillä ole merkitystä (vaikka sillä onkin) ja että ihmisellä ei ole luontaista taipumusta uskonnollisuuteen joka ilmenee jollain tavalla X riippumatta siitä onko ihminen saanut uskontokasvatusta - tai uskonnottomuuskasvatusta.
Suurin harha koko ajatuksessa on nimittäin se, että uskonnonopetuksen pois jättäminen olisi neutraalia tai ei sisältäisi arvolatausta. Sehän olisi vain uskonnottomuudenopetusta, yhtä lailla ideologinen valinta niin vanhemmilta kuin yhteiskunnaltakin. “No jos kokeiltaisiin?” kuuluu kysymys. Onhan sitä kokeiltu, ateistisia valtioita oli muutama vuosikymmen sitten useitakin, nyt hieman vähemmän. Kuinkahan hyvä edustus ex-taistolaisilla muuten on Skepsiksessä? Lähes kaikki muistavat kuinka siinä kävi. Pohjois-Koreassa voi käydä katsomassa mihin se ihmisen taipumus uskonnollisuuteen suuntautuu kun heille annetaan “neutraali” kasvatus, Suuri johtaja on niin Suuri että joku voisi käyttää jopa laatusanaa “jumalallinen”.
Tällaisen perusteettoman ajatuksen viljely siitä että on olemassa “neutraali” tapa välittää lapselle maailmankatsomuksellisia asioita on mielestäni yksinkertaisesti naurettavaa, vastuutonta ja haiskahtaa niin voimakkaasti tarkoitukselliselta propagandalta että voisi kuvitella näiden viisaiden miesten ajavan jopa jonkinlaista agendaa sivistyneen keskustelun sijaan.
Se epäilemättä menee hyvin läpi, vanhemmat haluavat toki antaa lapselleen hyvän ja neutraalin lähtökohdan elämään ja ovat helppoja syyllistettäviä. Aivopesenkö lastani jos vien sinne seurakunnan päiväkerhoon? Kun se Tuomiojakin oli sitä mieltä ja demareitakin tuli äänestettyä. Minun mielipiteeni on seuraava: aivopeset joka tapauksessa. Ihminen muovautuu omaksi itsekseen perimän ja ympäristön vaikutuksesta, halusit tai et annat siis joka tapauksessa lapsellesi signaaleja myös siitä mitä mieltä olet uskonnosta tai uskonnottomuudesta. Vaikka Skepsiksen parrakkaat & Dawkins itse haluavat niin ajatella, ei vastausta kysymykseen Jumalasta ole tieteen keinoin saavutettu. Sitä matsia ei pelata loppuun ihmisaivoilla (eli tieteen keinoin) ja siksi väite siitä että uskonnoton kasvatus olisi lapselle jotenkin parempi, neutraalimpi tai todempi ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Tärkeää on mielestäni johdonmukaisuus; opeta niinkuin itse ajattelet. Se että lapsi saa jollain tavalla loogisen kuvan maailmasta (kuului siihen sitten Matti Meikäläisen logiikalla Jumala tai ei) antaa paljon tuhdimmat eväät itsenäiseen ajatteluun ja omien johtopäätösten tekemiseen kuin valmis “neutraali” kanta asiaan joka ei välttämättä vastaa niitä syvimpiä aatoksia aiheesta.
Hei Tytär,
Olet jo reilusti yli puolen vuotta vanha. Söit aamulla puuroa, nousit istumaan makuuasennosta aivan itse ja olet ryhtynyt juttelemaan. Aamulla heräät yleensä meidän vierestämme, otat nenästä kiinni ja kerrot jotta “Täätäätäätää!” ja “Mämmämmämmäämää!”. Usein puhut samalla kun me äitisi kanssa, taidat matkia meidän jaarituksiamme.
Elokuun merkintä jäi tekemättä ja syyskuullekin ehdin juuri ja juuri mukaan. Päivät tuntuvat kuluvan uskomatonta vauhtia. Normaalin työn lisäksi on päällä kaikenlaista ekstra-hommaa ja iltaisin pyörin mielelläni ne kotihetket sinun kanssasi lattialla. Jollain tavalla viime kuukausina on suodattunut selkeästi se mikä on rakentavaa ja mikä ei, mihin on aikaa ja “varaa” ja mihin ei. Mistä voi luopua, jotta voisi panostaa johonkin muuhun.
Juuri nyt ei ole aikaa.. katsoa televisiota, katsoa uusia elokuvia, hortoilla juurikaan ostoksilla, laittaa pitkän kaavan mukaan ruokaa tai oleskella itsekseen. Sen sijaan on aikaa.. lukea edelleen viikonlopun hesarit, “lukea” sinun kanssasi katselukirjoja, kuunnella levyjä (Ipanapa, Magenta Skycode, John McGregor, Flamongo Samoojat..), käyttää vähän aikaa siihen että tulevaisuudessa olisi enemmän vapaa-aikaa ja puuhailla normaaleita arkiaskareita.
Luen edelleen Waltarin Mikael Hakimia, joka on toki pitkä kirja, mutta eteneminen on ollut n. 2-8 sivua päivässä. Ehdin lukemaan sitä aamupalalla ja iltapalalla. Huomenna ajattelin lähteä pitkästä aikaa lenkille ja ensi viikolla mennä uimaan.
Hei tytär,
Alat kasvaa. Olet jo "iso" verrattuna siihen pieneen nyyttiin joka kannettiin kotiin sairaalasta. Käännyt ympäri silmänräpäyksessä ja virnistelet voitonriemuisena kun pääsit mahallesi. Hermostut myös kun voimat loppuvat eikä pää enää pysykään pystyssä. Joka päivä se pysyy kuitenkin hetken kauemmin.
Ensimmäiset naurunhörähdykset on houkuteltu ilmoille ja todettu miten opittu rytmi vaihtuukin heti toiseksi. Sinä muutut nopeasti ja me - no me yritämme pysyä perässä. Jokainen päivä on erilainen jollain tavalla, sinä viet ja annat voimia aika lailla. Vanhemmuus ja arkikin on jo edes hieman tuttua. Se on hienoa.
Suunnittelin alunperin että blogaisin näihin merkintöihin muitakin ajatuksia kuin vauva-arkea. Siis ajankohtaisuuksia, vähän kulttuuria, vähän teologiaa, musiikkia, elokuvia ja kirjallisuutta. Totuus on kuitenkin että elämä pyörii juuri nyt täysin sinun ympärilläsi, ajatukset vauvaympyrän ulkopuolella ovat aika hajanaisia. Kirjoja ehdin hieman lukea, musiikkia on kuunneltu ja soiteltu myös. Olet oppinut tykkäämän lauluista ja soitosta. Isän kitaransoitto ja äidin laulu on takuuvarma yhtälö väsyneenäkin.
Hei tytär,
Olet kahdeksan viikon ikäinen. Nukut paljon, syöt, huudat, hymyilet ja tapailet jotain jokelluksen kaltaista. Elämä pyörii aika paljon sen ympärillä mitä kulloinkin satut tekemään. Yöt nukut hyvin, älähdät kerran evästämään ja heräät hieman ennen kuin herätyskello olisi soinut. Tulosi jälkeen ainakin minun on yhä useammin vallannut tarve päästä asumaan pois ihmiskeskittymästä. Olisi hauska asua jossain pienemmässä paikassa, missä olisi vähemmän ihmisiä, enemmän tilaa ja "vähemmän edistystä". Sellaisessa paikassa missä ihmisten ajatukset eivät olisi sellaisia kuin ne ovat täällä pääkaupungissa. Katselen aika usein mainoksia myynnissä olevista taloista ja mietin että koskahan me muutamme omaan taloon. Emme ehkä ihan pian.
Haluaisin "maalle" (tai ainakin sisemmäs Suomeen) monestakin syystä, joista yksi on se että haluan sinun saavan kasvaa jossain muualla kuin Helsingissä. Vaikka täällä on paljon hyvääkin, varsinkin aikuiselle, niin uskon että lapsuus voisi kestää hieman pidempään ja olla hieman erilainen jos saa kasvaa jossain muualla. Muuallakin Suomessa kehitys menee ikävään suuntaan, mutta haluaisin että saisit elämäsi ensimmäisten vuosien rakennuspalikoiksi ainakin seuraavanlaisia osasia:
- Olla pitkään kotona
- Olla pienessä hoitoryhmässä, ehkä perhepäivähoidossa
- Kasvaa lähellä luontoa
- Kasvaa "perinteisessä" Suomalaisessa ympäristössä
- Käydä kerhossa
- Asua turvallisessa ympäristössä
- Asua paikassa jossa on oma piha
- Asua paikassa jossa on lapsiperheitä naapurissa
- Olla lapsi rauhassa, ilman painetta omaksua "aikuisia" piirteitä liian aikaisin
Varsinkin viimeisin kohta on minulle tärkeä. Toivon ettei sinun tarvitse olla alle kymmenenvuotiaana (jos koskaan) huolissasi sellaisista asioista joista edes aikuisten ei pitäisi olla huolissaan. Haluan että saat olla rauhassa, kehittyä ilman sitä että joku tai jokin häiritsee tai painostaa.
Olimme eilen pidemmän pätkän ensimmäistä kertaa kahdestaan kotona. Nukuit oikeastaan koko ajan, mutta lähiviikkoina varmastikin olemme vielä pidemmän ajan ihan kahdestaan ja se hieman jännittää. Tiedän että selviän muusta hoidosta rutiinilla, mutta syömispuuhat olette hoitaneet äitisi kanssa tähän asti yksinoikeudella.
Hei Tytär,
Täytit kuukauden. Kohta saan luultavasti jo hätistellä mopopoikia haravan kanssa pihatieltämme. Aika on laittanut uuden vaihteen silmään, se kulkee nyt todella nopeasti. Ensimmäisiin viikkoihin on sisältynyt normaalia vauva-arkea, mutta myös kurjia käyntejä sairaalassa ja pähkäilyä jaloissa olevien kipsiesi kanssa. Tuntuu pahalta nähdä miten joudut itkemään "ylimääräistä" noiden hoitojen takia, mutta tulokset ovat olleet hyviä ja kuukauden päästä kipsien kanssa taiteilu on toivottavasti lopullisesti ohi. Kipsien vaihto tuntuu olevan suoranaista helvettiä, kun pieniä jalkojasi käännetään ja pidellään lujastikin, mutta kun vaihto on saatu tehtyä niin palaudut normaaliin elämisen rytmiin varsin nopeasti. Vatsavaivoja lukuunottamatta olet varsin aurinkoinen tapaus ja viime päivinä hymyjä on nähty enenevissä määrin. Tunnistat äidin ja minut ja intoudut hymyilemään ja ähisemään tutuille kasvoille vaikka neljältä aamuyöstä.
Olemme tehneet pitkiä lenkkejä vaunuilla ja olen kuvaillut uudella kamerallani sinua, sorsia ja variksia.
Isyyslomani on melkein lopussa ja kohta palaan "normaaliin" työrytmiin. Se harmittaa. Olisi kiva olla päivät kotona jatkossakin. Osittain tuntuu siltä että jään jostain paitsi. Toivon että jossain vaiheessa voisin olla pidemmän pätkän kotona hoitamassa sinua tai tehdä edes lyhennettyä työviikkoa. Oikeastaan toivoisin että voittaisin ensi lauantaina lotossa ja voitaisiin koko perhe lähinnä vain roikkua kotosalla, puuhailla mukavia ja tehdä ulkoilulenkkejä. Taidan silti valmistautua siihen että töihin palataan ja työarkeen pääsee taas kiinni.
Setäsi ja tätisi tekivät meille oman kokoelmalevyn jonka nimi on Iloa elämän kevääseen. Sieltä ollaan kuunneltu M.A. Nummista, Jukka-Poikaa, Kemmurua ja Rölliä. Varsinkin Jukka-Pojan Vauva älä itke tänä yönä on koskettanut syvästi. Sain Turms, kuolematon -eepoksen loppuun ja aloitin Mikael Karvajalkaa. Äitisi toivoi tänään että kirjojen lukeminen kiinnostaisi sinuakin tulevaisuudessa. Minäkin toivon niin, ainakin yritän varmistaa että iltasatusi ja ensimmäiset kirjasi ovat laadukasta ja mielenkiintoista tekstiä.
- Isä
Olen päättänyt muuttaa hieman blogin tyyliä ja lisätä tuohon nimeen lisämääreen "- Kirjeitä tyttärelleni". Käsiteltävät aiheet pysynevät suunnilleen samoina kuin ennenkin, mutta nyt tuntuu luontevalta muuttaa hieman kirjoitustapaa. Merkintöjä tulee luultavasti harvakseltaan, toivottavasti kuitenkin vähintään yksi kuukaudessa.
Hei tytär,
Syntymästäsi on jotakuinkin kolmisen viikkoa. Olet siis vieläkin varsin tuore, pieni, vastasyntynytkin ainakin vielä muutaman ajan. Ennen syntymääsi lueskelin paljolti kaikkea aiheeseen liittyvää, siitä miten lapsi muuttaa elämää ja olemista. Asiaankuuluvina ohitin maininnat siitä miten lapsen syntymä "mullistaa kaiken", "antaa ihan uuden näkökulman elämään" ja "laittaa asiat tärkeysjärjestykseen". Jos olisit elokuva ja edellä mainitut kuvaukset ennakkomarkkinointia, niin sanoisin että kerrankin ylisanat pitivät kutinsa. Kolmen viikon ajan olemme opetelleet uudestaan elämisen perusasioita, nukkumista, syömistä ja kanssakäyntiä toistemme kanssa - perheenä olemista. Ja niin olen tosiaan huomannut, että tuskin mikään on näin tärkeää. Hintaa tai verrokkia ei voi laittaa sille että nukut käsivarrella, katsot silmiin tai yrität jo jotain hymyntapaista.
Näiden "kirjeiden" tarkoitus on laittaa julkiseen muistiin ajatuksia tältä taipaleelta - sekä siitä mitä on olla isä, että näistä ajoista yleensä. Ehkä kaivan nämä kirjoitukset esiin joskus sitten kun olet kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin nyt. Kirjeet tuntuvat mielekkäältä tavalta kertoa asioita ja kun tämä blogi oli jo hieman hiipumassa, niin ajattelin puhaltaa hiillokseen tällä tapaa. Isyys on mahtavaa. Luulen että voisin hehkuttaa useankin kirjeellisen verran sitä kuinka hienoa on olla isä ja aviomies, mutta toivoakseni teen sitä myös muutoin kuin kirjoitusten välityksellä. Sen sijaan voisin säilöä näihin merkintöihin muita ajatuksiani maailmasta, ne sivuavat lähes aina myös sinua jollain tapaa.
Olen ajatellut näinä ensimmäisinä elämäsi viikkoina harvinaisen vähän mitään ja se on hyvä asia. Paljon parempaa on töniä eteenpäin lastenvaunuja kevätauringossa. Oikeastaan ainoa kokonainen ajatus joka on viime hetkinä pyörinyt päässäni on se että maailma muuttuu ja silloin kun sinä olet aikuinen, se on varmasti jo aivan toisenlainen kuin nyt. Muutoksen nopeus on aika huimaa ja jotkut puhuvatkin siitä että nyt on käsillä jonkinlainen suurempi "murros" kuin koskaan ennen. Ihmiset tuntevat olonsa irralliseksi ja epävarmaksi. Yksi asia jonka toivon voivani välittää eteenpäin sinulle on se, että on olemassa tosia asioita. Se ei välttämättä ole enää itsestäänselvää silloin kun sinä olet aikuinen. Luin toissapäivänä jostain lauseen joka kiteytti aika hyvin sen mitä haen takaa. Luultavasti lausahdus on jonkun filosofin tai teologin, en onnistunut kaivamaan esiin sitä kenen. Se kuului jotakuinkin näin "Jos on olemassa totuus, sitä tuskin katsotaan kellosta." Uskoakseni ainakin osa näistä kirjeistä tulee käsittelemään sitä, mikä minun mielestäni on totta - paitsi omasta mielestäni niin myös kaikkien kohdalla.
Filosofiasta takaisin arkeen; ostin sinulle ensimmäisen levysi, vaikka luultavasti ymmärrät sen päälle enemmän vasta parin vuoden päästä. Levy on suomalainen lastenlevy nimeltä "Paukkumaissi" ja olemme äitisi kanssa siihen kovin tykästyneet, se kun sisältää sellaisia sanoituksia joihin ei voi kuin samastua voimakkaasti.
"…mutta veden alla, siel on hyvä olla
kalat tietää että ei voi elää ilman vettä."
tai,
"Koirat ne haukkuu, haukkuu vaan, koirat ne haukkuu vaan.
Mut maissi se paukkuu, paukkuu vaan, kun sen laittaa kattilaan"
Nukut aika usein minun käsivarrellani ja uinut muutenkin paljon paremmin sylissä kuin pinnasängyssä, vaikka nukkuisit sikeästikin. Olen lukenut Mika Waltarin Turms, kuolematon -kirjaa aika usein kun olen toiminut unialustana. Nytkin taidan lukaista kesken olevan luvun loppuun ja syödä viimeisen palan mustikkapiirakkaa kun odottelen että tulet äitisi kanssa vaunuilemasta.
- Isä
Silkinpehmeä hiuspehko, samettinen iho, tasainen tuhina ja lämmin pieni ihminen joka roikkuu käsivarrella nukkuen. Ei tätä voi oikein kuvata sanoin. Ajoin tänään kotiin hakemaan vaatetäydennystä ja maailma näytti aivan uudelta paikalta. Tyhjästä asunnosta tuli kiire takaisin sinne missä tuoksuu vauva.
Voi elämän kevät. Kirjaimellisesti. Tässä sitä odotellaan sitä Itävalta-Unkarin prinsessaa joka vaikuttaa olevan niinkuin ei tietäisikään saapuvansa pian ulkomaailmaan. Tämä on hieman kuin se kihelmöivä jännityksen tunne mahanpohjassa ennen esiintymistä isolle ihmisjoukolle, mutta tämä kestää viikkoja. Mahdollisesti vielä useita, useita viikkoja.
Yritän suostutella sitä, paijailla maanittelevasti, laulella "synny-synny-synny" -aiheisia lurituksia, kehoittaa "uimaan valoa kohti" ja "kulkemaan virran mukana". Me ollaan valmiina, sinäkin olet valmis. Tiedän että olet, hengitätkin siellä ihan vaan huviksesi keuhkoja täyteen lapsivettä. Etsä viitsisitsä syntyä?
Ja minä olen sentään vain mies. Vain siksi, että kyllä tämä synnytys on naisten hommaa kaikesta tasa-arvosta ja sukupuolittavista yhteiskuntarakenteista huolimatta. Joten on turha alkaa selittää että tuota varsinaista kantavaa osapuolta alkaa synnytystapahtuma kiinnostamaan sitäkin enemmän.
Kirjoittelin tänään vauvakirjaan kohtaan "Isän ajatuksia odotusajalta" ja tajusin että sieltä tulee ihan oikea ihminen. Hän, kolmas persoona. Hän tulee. Jotenkin absurdia, pelottavaa, mahtavaa ja käsittämätöntä. Tietty ylenkatse niitä "elämän ihmeestä" sopottavia tuoreita vanhempia kohtaan alkaa kadota. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.
Kun yksilö saavuttaa tietyn iän - olkoon se nyt jotakuinkin viideskolmatta vuotta - on syytä tutkailla sitä millaiseksi ihmiseksi on muodostunut. Legitiimiä aikuisikääni on jatkunut nyt seitsemättä vuotta ja vaikka se onkin vielä vähän, voidaan mielestäni pitää selvänä että aikuisiahan tässä jo ollaan.
Eilen ystävien kanssa keskustellessa nousi esiin se nykyään varsin yleinen ajatusmalli jossa oma aikuisuus kielletään. Nuoriahan tässä ollaan, aina sinne neljänkympin hujakoille asti jolloin harkitaan vakiintumista. Ja vakiintumisella tarkoitan sitä että eletään kuten aikuiset. Ehkä elämän rajallisuus saa ihmisen takertumaan siihen elämän kevääseen ja venyttämään sitä vaikka väkisin maalailemalla elokuun alun syvän vihreitä lehtiä räiskyvän vaaleilla sävyillä. Ajatus jolle eilen löytyi kannatusta oli se, että mikä jottei aikuisuudesta voisi nauttia jo nyt kolmannenkymmenen puolessa välissä, ja sitä mieltä itsekin olen. Vanhoissa kotimaisissa elokuvissa näkee ihmistyypin joka on kokonaan poistunut nykyajan yhteiskunnasta, nimittäin nuoret aikuiset. Nuorella aikuisella en tarkoita aikuista joka yrittää epätoivoisesti olla nuori, vaan aikuista joka on aikuinen ja sellaisena vielä nuori. Tiedättehän ne mustavalkoiset ryhdikkäät nuoret herrat ja opettajataret? Mennyttä maailmaa.
Omaa napaa tuijotellessa olen löytänyt kohtikäyvän laatusanan "Keski-ikäinen" joka on kuitenkin ehkä eilisten aatosten perusteella virheellinen. Tällä ilmaisulla olen yrittänyt luoda yleiskäsitettä sille että viihdyn kotonani, olen laiskahko tutustumaan uusiin ihmisiin (koska ne vanhat ovat mainioita), pidän nukkumisesta, rakastan lukemista, arvostan arkea, otan mielelläni vastuuta perheestä ja työstä, en keksi parempaa paikkaa kuin Suomi, nautin hiljaisuudesta ja levosta enkä haaveissani sinkoa värjäämään kankaita tai jakamaan rokotteita Masai-kylään vaan Vääksyyn hiljaiselle omakotitaloalueelle syömään syksyn ensimmäistä omenaa oman pihan puista. Ehkä tämä kaikki onkin vain aikuisuutta ja sellaisenaan varsin normaalia.
Elämä on rajallinen, ei täällä ehdi tehdä kaikkea. Minua ei niinkään kammota se että menettäisin nuoruuttani (nuoruus oli ja on aikamoista kohkausta) vaan se että pelkäisin kasvamista ja kypsymistä niin että takertuisin vain yhteen elämänvaiheeseen. Juuri nyt aikuisuus tuntuu oikein hyvältä, siispä nautin siitä. Jos ihmisen elämäntaidolle käy kuin sian juoksulle niin ennuste vaikuttaa erinomaiselta.
Jostain syystä säännöllisin väliajoin tulee tarve leipoa. Ja kun mies leipoo, niin pääasia on maku eikä ulkoasu. Kysykää vaikka miehen vaimolta joka nauroi taukoamatta noin kuusi minuuttia sen jälkeen kun otin tuotokseni pois uunista. On myös niin, että kun mies leipoo, niin se muistuttaa enemmän laastin sekoittamista kuin kokkausta. Kysykää vaikka mustalta t-paidaltani joka näyttää siltä että mies on leiponut.
Waltarin Ihmiskunnan viholliset on järisyttävän pitkä kirja, joskin jo taittunut loppupuolelle. Jostain syystä tulee mieleen Silmarillion tätä lukiessa, ehkä ne sadat eri henkilöhahmot ja kiemuraiset juonikuviot… Mutta tarina sinänsä on hyvä ja mielenkiintoinen, Neron henkilökuvaus herkullinen ja kristinuskon ensimmäiset vuosikymmenet avautuvat varsin visuaalisina mielikuvitukselle.
Olen tässä mietiskellyt tämän blogin kohtaloa, josko sen siirtäisi telakalle tai peräti kokonaan bittiavaruuteen. Mutta olkoon nyt vielä, ainakin siihen asti kun lapsonen vetää ensi henkäyksensä, voinpahan sitten joskus rangaista tekemättömistä kotitöistä sillä että pakotan jälkikasvun lukemaan nämä merkinnät tulosteina. Veikkaan että lapsen syntymän jälkeen olisi taas kirjoitettavaa, mutta tuskin aikaa juurikaan kirjoittaa.